Kevättunnelmaa Sysmän kirkonkylällä kirj. Sirpa Rautiainen

Pieni tyttölapsi hyppeli ja juoksenteli paljain jaloin, mekon helma ja tukka hulmuten hiekkatietä pitkin Markkalan kauppakorttelin suunnalta rantaan päin. Äitinsä asteli tytön perässä parikymmentä metriä taaempana maltillisempaa vauhtia. Äiti oli pukeutunut säädyllisesti: hänellä oli yllään pitkä mekko ja ruudullinen huivi olkapäillä. Villahuivin alta pilkisteli hopeinen kaulakääty, jonka hän oli lähteissään aivan viime hetkillä kietonut kaulaansa. Olihan ehtoo ja kirkolla käynninkin kunniaksi.
Äkisti tyttö pysähtyi hiekkatien päähän, polun kohdalle, katsoi ihmeissään ja kiljaisi sitten: ”Äiti, äiti! Tuolla on sinisiä kukkia! Saanko mennä poimimaan niitä kimpun?” Äiti oli jo tytön kohdalla ja virkkoi rauhallisesti: ”Toki saat, poimi pois.” Tyttö kipaisi polkua pitkin lehdon puolelle ja oli oitis kyykyllään kukkien parissa. Äiti katsoi tytön jalkoihin ja hymyili hieman huolestuneen näköisesti hänen peräänsä, mutta ei lausunut mitään. Sitten hän nosti koristaan varovasti lasipurkkien ympäriltä huovan, asetti sen maahan ja kävi sen päälle istumaan. Hän sulki silmänsä, sipaisi nutturalla olevia hiuksiaan ja nosti leukansa ylös auringon suuntaan. Riemullisesti kevät oli kuin olikin taas käsillä.

Auringon lämmittäessä äiti vaipui ajatuksiinsa. Olipa hyvä, että hän sai tohtorinnan avulla tinktuuran Karoliinaa varten, vaikka tohtori ei ollutkaan paikalla. Kyllähän Karoliina oli jo paremmassa kunnossa ja selviää kyllä, mutta hyvä oli rohtoa vielä saada. Tulevana suvena hän lupaisi kuivata rohtoyrttejä niin paljon, että ne riittäisivät seuraavan kesän loppuun saakka. Mietteissään hän avasi silmänsä ja katsahti edessään avautuvaa näkymää. Kaunis tämä lahtikin, pieni Majutvesi. Mitä hän olikaan kuullut: aluksilla pitäisi päästä tänne saakka. Tämä rauhahan järkkyisi sellaisesta. Suopelto on oiva paikka satamalle.
Vesistöstä hänen ajatuksensa siirtyivät lähimenneeseen: olivat erikoisia viime viikon matkamiehen puheet järven asukkaista. Johtuivatkohan ne vahvasta juomasta vai oliko niissä todellisuuden perää? Onhan tuo järvi kyllä valtava ja jatkuu vielä Korpilahdeltakin, mutta voisiko sellaisia otuksia olla piilossa tuolla veden alla? Mutta sen miehen mukaan ainakin sata vuotta sitten on ollut. Kyllä se mies ihan tietäväiseltä tuntui. Ei se olisi muuten osannut kertoa Viipurin huvituksista niin elävästi.
Ja olihan hän kerran ohimennen huomannut kalastuslehdestä, että Mikkelissä oli saatu isoja hylkeen ruhoja ja niistä sai valmistettua vaikka mitä, rasvaakin yhdestä ruhosta vaikka kuinka paljon. Pyynnistä valtio vieläpä maksoi korvausta ja kuitenkin sai itse pitää ruhon. Ja Mikkeli on lähellä. Lehdessä oli kuva pyytäjistä merellä, tosin talvella. Hetken hän ajatteli mielessään Majutvedelle jäisen kannen. Olisiko tässä pienen Majutveden lahdessa kokoonnuttu hylkeenpyyntiin niin kuin siinä kuvassa? Ei varmaankaan, mutta ehkä Rapalanniemessä? Hylkeitä Päijänteessä! Huvittava ajatus, hän hymyili ja katsoi välkehtivää vedenpintaa.
Äidin silmien eteen ilmestyi sinistä ja tuoksuvaa. ”Äiti, nämä ovat sinulle”, lapsi ojensi kukat äidille, joka otti ne vastaan: ”Oi, ristinlehtiä. Kiitos lapseni. Nämä vilukukat kertovat kylmän talven taittumisesta.” Juuri silloin kuului aivan läheltä rantaruovikosta hyvin matala bassotörähdys. Tytär ei hätkähtänytkään äänestä, mutta äidin liike pysähtyi ja kasvoille nousi huolestunut ilme. Hän ei ollut koskaan kuullut tuollaista ääntä. Se muistutti sonnin mylvähdystä tai laivan sumusireeniä, mutta ei ollut kumpaakaan. Ja tiesihän hän, ettei vedessä ollut sonnia eikä laivaa. Samassa kirkon kellot alkoivat soida ja uusi mylväisy vedestä peittyi osin kellojen kumahteluun. Äiti keräsi kiireesti tavaransa kasaan ja otti tyttöä kädestä. ”Meidän tulee lähteä nyt meijerille kyytiä varten. Tänään pitää olla jo Luvattulassa.” Kaksikko lähti astelemaan hiekkatietä takaisin. Äiti vilkaisi vielä taakseen paikkaa, josta outo mylvintä oli kuulunut. Mitä hän olikaan miettinyt vedenalaisista olioista.
***
”Tervetuloa Sysmän kirkonkylän rautakautisen asuinalueen ja kalmiston alueelle! Ennen kirkkoon menoa käydään ensin rannassa tarkastelemassa ympäristöä. Tässä kävelytien kohdalla on joskus ollut lehtometsää enemmänkin ja rannasta löytyy sinivuokkoa. Sysmäläiset ovat muuten valinneet kunnan nimikkokasviksi sinivuokon ja nimikkoeläimeksi kaulushaikaran. Molemmat ovat varsin uusia tulokkaita. Kaulushaikaroita tuli Suomeen vasta 1850-luvun jälkeen ja 1800-luvun loppupuolella jokunen yksilö on saattanut käydä näilläkin rannoilla. Nykyään kaulushaikaran erikoista mylvintää kyllä kuulee varhaisesta keväästä saakka täällä Kirkkolahden rannoilla. Edessämme siintää Päijänne, joka on ollut sysmäläisille tärkeä reittivesi. Viime jääkauden jälkeen muinaiseen Päijänteeseen jäi hylkeitä saarroksiin kuten Laatokkaan ja Saimaaseen, joissa hylkeitä edelleen on jäljellä. Kirjallisten lähteiden perusteella Päijänteen hylkeet kuolivat sukupuuttoon 1700-luvulla.”